Menu Close

Elokuvanosto: Winter Brothers

“I admired it – to say I ‘liked’ it doesn’t seem quite right”

– Roger Ebert

Islantilaisen Hlynur Palmasonin pitkän elokuvan debyytti Winter Brothers nousi tänä vuonna Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon saajaehdokkaaksi Tanskan nimissä, mikä on vaikuttava saavutus ensielokuvalta, etenkin kun ottaa huomioon Tanskan ansiot elokuvamaana myös kuluvana vuonna. Vaikuttavuutta ei suinkaan vähennä se, miten haastavalla kerronnalla nuori ohjaaja (synt. 1984) on tässä islantilais-tanskalaisessa debyytissään onnistunut viestinsä läpi lyömään. Elokuvan yhteydessä usein mainitut David Lynchin alkupään työt ja Kreikan “Weird Wave” -elokuvat, The Lobster -ohjaaja Yorgos Lanthimos etunenässä, antavat suuntaa Winter Brothersin lähestymistavasta tarinankerrontaan.

Veljekset Emil (Elliot Crosset Hove) ja Johan (Simon Sears) työskentelevät Tanskan ankaralla ja jäätyneellä erämaalla sijaitsevassa kalkkikaivoksessa. Päivät täyttää monotoninen raadanta maan uumenien pimeydessä, loppumattoman teollisen pauhun kourissa. Veljekset ovat keskenään kuin yö ja päivä: suosittu ja miehinen Johan jättää tahtomattaan varjoonsa hintelän, tyhjäkasvoisen ja aran Emilin, jota kaivoksen muut miehet vieroksuvat avoimesti. Emilin pisteitä työläisyhteisössä nostaa ainoastaan hänen kaivokselta varastamistaan kemikaaleista tislaama pontikka, jota Emil salaa työnsä ohella myy. Kun yksi kaivostyöläisistä joutuu sairalaan myrkytyksestä epäiltynä, joutuu Emil vastakkain kaivoksen johtajan (Lars Mikkelsen) ja koko kaivosyhteisön kanssa. Emil suljetaan ulkopuolelle. Hänen eristäytymistään lisää vastakaikua saamaton ihastus saavuttamattomaan Annaan (Victoria Carmen Sonne). Yksinäisyys ja kuulumattomuuden tunne syövät Emiliä, hänen ajeutuessa alati kauemmas ihmisistä. Kivääri kädessään Emil tuijottaa VHS:ltä amerikkalaisia sotaharjoitusvideoita, ampuma-asentojaan hioen.

Emilin hahmo tuo mieleen Taxi Driver -klassikon Travis Bicklen: sosiaalisten normien ulkopuolella elävän hiljaisen kärsijän, jota työnnetään alati lähemmäs viimeisen sauman ratkeamista. Samoin kuin Traviksesta, ei Emilistäkään ei ole pyritty tekemään pidettävää, vaan hänen toimensa ja motiivinsa ovat epäilyttäviä ja tuomittaviakin. Palmason väistää onnistuneesti kerronnallisia ilmeisyksiä debyytissään, joten väkivaltaisen hurmiollista katharsista ei Taxi Driverin ikonisen loppuratkaisun tapaan ole tiedossa. Kaiken paketoivan alku-keski-loppu-kaaren sijaan Winter Brothers on hidas matka Emilin hajoavaan mielenmaisemaan sekä maskuliinisuuden, yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden teemoihin.

Näytellijäsuorituksiltaan Winter Brothers on minimalismin juhlaa: ilmeissään liki eloton Emil on ötökkämäinen ja sympatiaa herättämätön hylkiö ja hänen käymät keskustelut niin veljensä kuin muiden hahmojen kanssa ovat lakonisuudessaan ja usein tarkoituksettomuudessaan liki surrealistista kuultavaa. Minimalistisuus lähestymistapana toimii: oli kyse sitten dialogista tai tarinan kulusta, koko ajan on päällä tunne, että tapahtuu enemmän, kuin kerrotaan. Tämä Twin Peaksmäinen elementti on alleviivaamattomasti toteutettu ja lisää elokuvaan yhden viehättävän outouden kerroksen lisää. Kuten minimalistisessa kerronnassa on tapana, saavat purkauksenomaiset ja kaavaa rikkovat räjähtävät hetket osakseen räikeän kontrastin: tappelukohtaus Emilin ja Johanin välillä on yksi rujoimmista ja hyperrealistisimmista fyysisen väkivallan esimerkeistä, joita elokuvissa on hetkeen nähty.

Maria von Hausswolffin alunperin 16 -milliselle filmille kuvaama teos on kuvakielellisesti mieleenpainuva: pitkät, impressionistiset otot anteeksiantamattomasta lumierämaasta, kaivoksen upottava pimeys, valonlähteenä ainoastaan työläisten mustaa halkovat otsalamput, hahmojaan täydellisesti kuvastavat karut otokset, äkkijyrkkä ja kirveellä veistetty värimaailma, kaikki nämä jäävät mieleen kummittelemaan ja vatsaan vellomaan pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Immersiota lisää äänisuunnittelija Lars Halvorsenin työ, joka kohtaa saumattomasti Toke Brorson Odinin elektronisen soundtrackin, työntäen katsojan klaustrofobisten kaivosten pimeyteen, keskelle dystooppista teollisuushelvettiä ja dissosioituneen mielen huokoisiin rakenteisiin.

Kuten elokuvakriitikko Roger Ebert tämän avauksen alussa totesi, on ehkä tietyiltä aspekteilta liioittelua sanoa pitävänsä Winter Brothersista. Winter Brothers ei ole mukava elokuva. Se on yksi niitä, jotka jättävät vatsanpohjalle hieman epämukavan tunteen. Sen tunteen, ettei ole aivan varma mitä juuri näki ja mitä siitä pitäisi tuntea. Sellaiset elokuvat ovat tärkeitä aikana, jolloin usko katsojan tunneälykkyyteen tuntuu tekijöiden osalta toisinaan olevan inflaatiossa. Winter Brothers ei pidä kädestä kiinni, ei alleviivaa, ei saarnaa eikä opeta, mutta vie mukanaan, jos sen antaa.


Winter Brothers
ohj. Hlynur Palmason
Islanti-Tanska 2017
94min.

Perjantaina 26.10. klo 18:00, Aalto-sali
Liput: https://www.zupticket.com/arktisen-upeeta-winter-brothers.html

Arktisen perjantain muut näytökset:

klo 14:00 Nuori Astrid (Ruotsi 2018, 123min.)
Liput: https://www.zupticket.com/arktisen-upeeta-nuori-astrid-20601.html

klo 16:15 Yrittäjä (Suomi 2018, 77min.)
Liput: https://www.zupticket.com/arktisen-upeeta-yrittaja.html

klo 20:15 Raja (Ruotsi-Tanska 2018, 101min.)
Liput: https://www.zupticket.com/raja.html

klo 22:30 Kyrsyä (Suomi 2017, 89min.) + tekijävieraana ohjaaja Roope Olenius sekä näyttelijät Janne-Markus Katila ja Jari Manninen. Liput: https://www.zupticket.com/kyrsya-tuftland.html